Kukapa se kissan hännän nostaisi…?

Kun osallistuin ensimmäiselle Vedic Art -kurssille - aikaa tästä on jo kohta kaksikymmentä vuotta - muistan niin elävästi, miten innoissani olin. Voiko taidetta tehdä näinkin! Olin ajatellut, että taiteen opiskelussa on kyse siitä, kuinka hyvin piirros tai maalaus esittää kohdettaan, miten sopusoinnussa muodot ja värit ovat keskenään, miten luodaan tasapainoisia kokonaisuuksia ja oikean näköisiä maisemia.

Luovassa taiteen tekemisessä on kuitenkin kyse muusta - ainakin alkuun. Kun perinteinen taideopetus lähtee siitä, että opiskellaan tekniikkaa, luovassa taiteen tekemissä tärkeintä on aluksi herättää luovuus ja opetella käyttämään sitä. Jotkut jatkavat pidemmälle edelleen teknisiin asioihin, mutta lähtökohta on aina oman ilmaisun kehittäminen ilman painetta siitä, että näyttääkö joku joltain.

Oma luovan taiteen opiskelun prosessini oli pitkä. Meni kuusi vuotta ennen kuin ensimmäinen työni valmistui. Hurahdin luovaan prosessiin niin, että en halunnutkaan saada mitään valmista. Halusin vain aina aloittaa uudelleen ja uudelleen, nautin tekemisestä, väreistä, uusista maalikerroksista ja siitä, mitä maalauksen pinnalla tapahtui. Lisäsin ja poistelin - ihan sama, tuliko valmista. Lopputuloksella ei ollut mitään merkitystä.

Toinen syy hitauteen oli se, että minussa oli niin syvällä klassinen taiteen tekemisen tapa ja jouduin ensin oppimaan siitä pois. Oli hieman outoa, ettei tarvinnut suunnitella etukäteen, pohtia värioppia, perspektiiviä tai sitä, näyttääkö joku "oikealta". Ei tarvinnut suorittaa eikä vertailla.

Usein harmittelin pitkää ja syvään juurtunutta taidekoulutustaustaani. Pohdin jopa, että olisi ollut helpompaa aloittaa tyhjältä pöydältä, onnellisen tietämättömänä kaikesta taiteen tekemiseen liittyvästä säännöistä. Moneen kertaan olen myös soimannut kuvataideopettajan koulutustani, joka mielestäni keskittyi liikaa esittävään taiteeseen, teknisiin asioihin, kritiikkiin ja vertailuun.

Viime aikoina olen oppinut arvostamaan paitsi saamaani taidekoulutusta, myös kuvataideopettajan tutkintoani, sillä molemmille on ollut tarvetta. Osa oppilaistani on pysynyt matkassani pitkään, jopa vuosia, ja moni on taiteellisessa ilmaisussa paljon pidemmällä kuin minä. He kysyvät taiteeseen liittyviä kysymyksiä, joita en itse olisi tajunnut koskaan kysyä, haastavat ja haluavat myös teknistä apua. Silti minulla on vielä heillekin annettavaa. Erilaiset ryhmädynamiikat ja erilaiset yksilöt tuovat aina oman lisänsä opetustilanteeseen. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, opettaminen on ollut aina antoisaa.

Osaisinko käsitellä ihmisiä tai keskustella taiteen tekemisen prosessista samalla tavalla ilman koulutustani? Osaisiko ohjata yksilöitä lempeästi, mutta innostavasti löytämään oman luovuutensa? Osaisiko tukea ryhmiä, joissa taiteen tekeminen saattaa herättää isojakin tunteita? Pystyisinkö antamaan ohjeita materiaaleihin, välineisiin ja maalausprosessiin liittyen?

Todennäköisesti en. Näitä tilanteita varten minulla on pitkä koulutus ja pitkä kokemus ja siksi olen työssäni niin hyvä.